Elämä on kommunikaatiota

”Olalle vie!” kuuluu alikersantin huuto ja alokkaat, kukin tyylillään, heilauttavat rynnäkkökiväärin olalle. Menossa on kaikille armeijan käyneille tutut sulkeisharjoitukset. Niissä alokkaille opetetaan, ei pelkästään varusteiden käyttöä, vaan myös käskyjen toteuttamista sekä niihin tottumista useiden yksinkertaisten toistojen kautta.

Mitä tässä tapahtumassa oikeastaan tapahtuu? Se on oppikirjaesimerkki kommunikaatiosta. Pelkistettynä kommunikaatiossa on kysymys siitä, että kahden henkilön välillä siirtyy tietoa. Tiedon lähettäjä on tässä esimerkissä alikersantti ja vastaanottaja alokas. Tiedon lähettäjällä on halu saada aikaiseksi toimintaa tiedon vastaanottajassa. Tiedon vastaanottajan on ymmärrettävä, mitä lähettäjä haluaa.

Mitkä ovat edellytykset kommunikoinnin onnistumiselle? Tietoa pitää välittää tavalla, jonka sekä lähettäjä että vastaanottajat ymmärtävät ja tulkitsevat samalla tavalla. Alikersantin ja alokkaan välillä on olosuhteiden muodostama sopimus.

Tähän kirjoittamattomaan sopimukseen kuuluu tiedon koodaaminen tavalla, jonka sekä lähettäjä, että vastaanottaja ymmärtävät. Mistä tämä koodi muodostuu?

Ensin tarvitsemme merkistön tai äänteet. Sitten niistä muodostuvat sanat ja sanakirja eli sopimus siitä, mitä kukin sana tarkoittaa. Tämän jälkeen tarvitaan kielioppi eli miten sanoja käytetään toisten sanojen kanssa kokonaisuuksien kertomiseen. Tämä kaikki on tiedonkäsittelyn perusta, mutta ei vielä koko rakennus.

Lisäksi tarvitaan lähettäjän ja vastaanottajan välinen luottamussuhde, joka sekin on osa tätä kirjoittamatonta sopimusta. Vastaanottajan on oltava valmiina kuulemaan lähettäjää sekä toteuttamaan lähettäjän tahdon – olemaan kuuliainen. Lähettäjällä taas on oltava halu tai tarkoitus kommunikaation aloittamiselle. Lähettäjä siis ensin muodostaa mielessään kommunikaation tarkoituksen ja vastaanottaja pyrkii saamaan siitä selvän toteuttamalla kommunikaation tarkoituksen.

Meillä on siis lähettäjä, vastaanottaja, sopimus ja tarkoitus. Tämä on universaali malli tiedonkäsittelyyn. Se ei toimi pelkästään ihmisten välillä. Se toimii kaikkialla, missä tietoa välitetään, missä kommunikaatio toimii.

Esimerkiksi radiolähetyksissä laitteiden välillä. Lähetin lähettää tietoa radioaaltojen avulla. Vastaanottaja on viritetty samalle aallonpituudelle ja samalla koodaustekniikalla (FM). Näiden välillä on siis sopimus, jota tulkitsevat täsmälleen samalla tavalla. Tietenkään lähettimellä tai vastaanottajalla itsellään ei ole halua tai tarkoitusta mihinkään, mutta niiden suunnittelijalla ja käyttäjillä on. He antavat tälle kommunikoinnille merkityksen, heillä on tahto ja he ovat määrittäneet sopimuksen yksityiskohdat ulkoapäin tälle laitteistolle.

Koneilla, laitteilla tai aineella ylipäätänsä itsellään ei ole omaa tahtoa, halua tai tarkoitusta. Materiassa ei ole mitään, joka ymmärtäisi, tarkoittaisi tai pyrkisi johonkin. Materia noudattaa luonnonlakeja matemaattisen tarkasti eikä ailahtele tässä. Materiassa ei myöskään itsessään ole tietoisuutta. Sen sijaan materian käyttäjä, älykäs mieli, voi tehdä koneen tai laitteen, joka matkii, toteuttaa tai suorittaa suunnittelijansa halua ja tarkoitusta kuten on radiolähettimen ja -vastaanottimen tapauksessa.

Elämä sen sijaan on toisenlaista. Siellä missä on elämää, on aina kommunikaatiota, tiedonvälitystä. Menisin jopa niin pitkälle, että elämän määritelmä pitäisi perustua tiedonkäsittelyyn, kommunikaatioon.

 

Löydämme tämän saman universaalin kommunikaatiomallin jopa solun sisältä (kuten myös solujen välillä). Itse asiassa solun sisällä on valtava määrä tämän mallin mukaisia kommunikaatiopareja. Otetaan esimerkiksi proteiinien valmistaminen. Proteiinit ovat niitä pieniä koneita, nanorobotteja, jotka solun sisällä toteuttavat ihan kaikki aineen- ja tiedonkäsittelyn operaatiot. Niitä siis tarvitaan paljon ja niitä pitää rakentaa.

Proteiinien valmistusohjeet ovat geeneissä ja geenit ovat DNA:ssa solun tumassa. Geenit ovat merkkijonoja ja niitä voidaan esittää ATGC kirjaimilla. Proteiinien rakennusohjemerkkijonot voivat olla satoja tai tuhansia merkkejä pitkiä, mutta niitä tulkitaan aina kolmen merkin jaksoissa (esimerkiksi ACG). Tällaista tulkintaa vastaa yksi kahdestakymmenestä aminohaposta, joista proteiinit muodostuvat.

Tässä meillä on siis sopimuksen perusta: merkit (ATCG), sanat (kolmen kirjaimen jaksot, kodonit) ja kielioppi (säännöt miten eri aminohapot voivat seurata toisiaan). DNA:n ympärille on proteiinikoneisto, joka vastaanottaa ja tulkitsee signaaleja solun ulkopuolelta (tietoa, kommunikaatiota sekin). Tämän tiedon perusteella se päättelee, mitä proteiinia pitää valmistaa. Tällä koneistolla on ikään kuin halu, tarkoitus, toteuttaa tiettyä ohjelmaa. Se lukee DNA:sta tietoa, käsittelee ja muokkaa sitä ja lähettää siitä kopion (lähetti-RNA) tuman ulkopuolelle. Viimeisessä vaiheessa, ennen kuin RNA-viesti pääsee pois tumasta, sen kielioppi ja rakenteen oikeellisuus tarkistetaan.

Tuman ulkopuolella on tämän viestin vastaanottaja, ribosomi. Se ymmärtää lähettäjän koodin sopimuksen mukaisesti. Tulkitsee kirjaimia kolmen merkin jaksoissa (kodonit) ja käyttää sanakirjaa löytääkseen aina sopivan aminohapon valmistaessaan proteiinia. Sille on annettu tehtävä ja tehtävänannon yhteydessä kommunikaation merkitys on tehty yhtä selväksi kuin alokkaalle, joka kuulee komennon ”Olalle vie!”.

Vaikka ribosomilla itsellään ei ole ymmärrystä tai itsetietoista tarkoitusta, sillä on kuitenkin tarkoitus, joka on määritelty sen ulkopuolelta. Se on osa elämän merkitystä. Se ei ajattele, vaan toteuttaa suunnittelijansa tehtävää siinä kuin radiovastaanotin.