”Olalle vie!” kuuluu alikersantin huuto ja alokkaat, kukin tyylillään, heilauttavat rynnäkkökiväärin olalle. Menossa on kaikille armeijan käyneille tutut sulkeisharjoitukset. Niissä alokkaille opetetaan, ei pelkästään varusteiden käyttöä, vaan myös käskyjen toteuttamista sekä niihin tottumista useiden yksinkertaisten toistojen kautta.
Mitä tässä tapahtumassa oikeastaan tapahtuu? Se on
oppikirjaesimerkki kommunikaatiosta. Pelkistettynä kommunikaatiossa on
kysymys siitä, että kahden henkilön välillä siirtyy tietoa. Tiedon lähettäjä
on tässä esimerkissä alikersantti ja vastaanottaja alokas. Tiedon
lähettäjällä on halu saada aikaiseksi toimintaa tiedon vastaanottajassa. Tiedon
vastaanottajan on ymmärrettävä, mitä lähettäjä haluaa.
Mitkä ovat edellytykset kommunikoinnin onnistumiselle?
Tietoa pitää välittää tavalla, jonka sekä lähettäjä että vastaanottajat
ymmärtävät ja tulkitsevat samalla tavalla. Alikersantin ja alokkaan välillä on olosuhteiden
muodostama sopimus.
Tähän kirjoittamattomaan sopimukseen kuuluu tiedon
koodaaminen tavalla, jonka sekä lähettäjä, että vastaanottaja ymmärtävät. Mistä
tämä koodi muodostuu?
Ensin tarvitsemme merkistön tai äänteet. Sitten niistä
muodostuvat sanat ja sanakirja eli sopimus siitä, mitä kukin sana tarkoittaa.
Tämän jälkeen tarvitaan kielioppi eli miten sanoja käytetään toisten sanojen
kanssa kokonaisuuksien kertomiseen. Tämä kaikki on tiedonkäsittelyn perusta,
mutta ei vielä koko rakennus.
Lisäksi tarvitaan lähettäjän ja vastaanottajan välinen
luottamussuhde, joka sekin on osa tätä kirjoittamatonta sopimusta. Vastaanottajan
on oltava valmiina kuulemaan lähettäjää sekä toteuttamaan lähettäjän tahdon –
olemaan kuuliainen. Lähettäjällä taas on oltava halu tai tarkoitus
kommunikaation aloittamiselle. Lähettäjä siis ensin muodostaa mielessään kommunikaation
tarkoituksen ja vastaanottaja pyrkii saamaan siitä selvän toteuttamalla
kommunikaation tarkoituksen.
Meillä on siis lähettäjä, vastaanottaja, sopimus ja tarkoitus.
Tämä on universaali malli tiedonkäsittelyyn. Se ei toimi pelkästään ihmisten
välillä. Se toimii kaikkialla, missä tietoa välitetään, missä kommunikaatio
toimii.
Esimerkiksi radiolähetyksissä laitteiden välillä. Lähetin
lähettää tietoa radioaaltojen avulla. Vastaanottaja on viritetty samalle aallonpituudelle
ja samalla koodaustekniikalla (FM). Näiden välillä on siis sopimus, jota
tulkitsevat täsmälleen samalla tavalla. Tietenkään lähettimellä tai
vastaanottajalla itsellään ei ole halua tai tarkoitusta mihinkään, mutta niiden
suunnittelijalla ja käyttäjillä on. He antavat tälle kommunikoinnille
merkityksen, heillä on tahto ja he ovat määrittäneet sopimuksen yksityiskohdat ulkoapäin
tälle laitteistolle.
Koneilla, laitteilla tai aineella ylipäätänsä itsellään ei
ole omaa tahtoa, halua tai tarkoitusta. Materiassa ei ole mitään, joka ymmärtäisi,
tarkoittaisi tai pyrkisi johonkin. Materia noudattaa luonnonlakeja
matemaattisen tarkasti eikä ailahtele tässä. Materiassa ei myöskään itsessään ole
tietoisuutta. Sen sijaan materian käyttäjä, älykäs mieli, voi tehdä koneen tai
laitteen, joka matkii, toteuttaa tai suorittaa suunnittelijansa halua ja
tarkoitusta kuten on radiolähettimen ja -vastaanottimen tapauksessa.
Elämä sen sijaan on toisenlaista. Siellä missä on elämää, on
aina kommunikaatiota, tiedonvälitystä. Menisin jopa niin pitkälle, että elämän
määritelmä pitäisi perustua tiedonkäsittelyyn, kommunikaatioon.
Löydämme tämän saman universaalin kommunikaatiomallin jopa
solun sisältä (kuten myös solujen välillä). Itse asiassa solun sisällä on
valtava määrä tämän mallin mukaisia kommunikaatiopareja. Otetaan esimerkiksi
proteiinien valmistaminen. Proteiinit ovat niitä pieniä koneita, nanorobotteja,
jotka solun sisällä toteuttavat ihan kaikki aineen- ja tiedonkäsittelyn
operaatiot. Niitä siis tarvitaan paljon ja niitä pitää rakentaa.
Proteiinien valmistusohjeet ovat geeneissä ja geenit ovat
DNA:ssa solun tumassa. Geenit ovat merkkijonoja ja niitä voidaan esittää ATGC
kirjaimilla. Proteiinien rakennusohjemerkkijonot voivat olla satoja tai
tuhansia merkkejä pitkiä, mutta niitä tulkitaan aina kolmen merkin jaksoissa (esimerkiksi
ACG). Tällaista tulkintaa vastaa yksi kahdestakymmenestä aminohaposta, joista
proteiinit muodostuvat.
Tässä meillä on siis sopimuksen perusta: merkit (ATCG),
sanat (kolmen kirjaimen jaksot, kodonit) ja kielioppi (säännöt miten eri
aminohapot voivat seurata toisiaan). DNA:n ympärille on proteiinikoneisto, joka
vastaanottaa ja tulkitsee signaaleja solun ulkopuolelta (tietoa, kommunikaatiota
sekin). Tämän tiedon perusteella se päättelee, mitä proteiinia pitää valmistaa.
Tällä koneistolla on ikään kuin halu, tarkoitus, toteuttaa tiettyä ohjelmaa. Se
lukee DNA:sta tietoa, käsittelee ja muokkaa sitä ja lähettää siitä kopion (lähetti-RNA)
tuman ulkopuolelle. Viimeisessä vaiheessa, ennen kuin RNA-viesti pääsee pois
tumasta, sen kielioppi ja rakenteen oikeellisuus tarkistetaan.
Tuman ulkopuolella on tämän viestin vastaanottaja, ribosomi.
Se ymmärtää lähettäjän koodin sopimuksen mukaisesti. Tulkitsee kirjaimia kolmen
merkin jaksoissa (kodonit) ja käyttää sanakirjaa löytääkseen aina sopivan aminohapon
valmistaessaan proteiinia. Sille on annettu tehtävä ja tehtävänannon yhteydessä
kommunikaation merkitys on tehty yhtä selväksi kuin alokkaalle, joka kuulee
komennon ”Olalle vie!”.
Vaikka ribosomilla itsellään ei ole ymmärrystä tai itsetietoista
tarkoitusta, sillä on kuitenkin tarkoitus, joka on määritelty sen ulkopuolelta.
Se on osa elämän merkitystä. Se ei ajattele, vaan toteuttaa suunnittelijansa
tehtävää siinä kuin radiovastaanotin.
